Entä jos Kerho onkin aika hyvä?

Harjoituspelit eivät merkitse mitään.

Se on yksi jääkiekkosyksyn rakastetuimmista viisauksista. Varsinkin silloin, kun harjoituspelien tulokset eivät satu sopimaan siihen käsitykseen, joka joukkueesta muodostettiin jo ennen ensimmäistä kiekonpudotusta.

HPK pelasi harjoituskaudella kahdeksan ottelua ja voitti niistä kuusi. Voittoprosentti 75. Maaliero +12. Omissa soi vain kahdeksan kertaa. Pitsiturnauksen Kerho voitti päästämättä maaliakaan.

Mutta harjoituspelejähän ne vain olivat.

Totta kai olivat. Sarjataulukkoon HPK sai niistä tasan nolla pistettä.

Silti yksi kysymys alkaa kutkutella.

Entä jos Kerho onkin aika hyvä?

Eikä ajatus synny enää pelkästään harjoitusotteluiden tuloksista. Kun HPK:n nimilistaa katsoo nyt, ei sitä tarvitse oikeastaan edes hävetä suurten ja mahtavien rinnalla.

Sami Päivärinta nousi viime keväänä maailmanmestariryhmään. Kim Saarinen kolkutteli samoja portteja. Miska Kukkosen otteet herättivät kesällä kiinnostusta NHL:ää myöten.

Eivät nämä ihan tusinatavaraa ole.

Ja siinä on ehkä koko jutun kiinnostavin kohta.

HPK ei ole enää aikoihin hankkinut valmiita maailmanmestareita tai NHL-seurojen kiinnostuksen kohteita. Se ei pysty siihen.

Niitä pitää tehdä itse.

Rikkaalla seuralla on varaa ostaa hyvä jääkiekkojoukkue. Köyhemmän on pakko rakentaa sellainen.

Muistan Antti Pennasen joskus HPK-aikoinaan kiteyttäneen ajatuksen suunnilleen niin, että pelaajan pitäisi lähteä Hämeenlinnasta arvokkaampana kuin hän tänne tuli.

Jollekin seuralle se voi olla pelkkä strateginen korulause PowerPointissa, mutta HPK:n kaltaiselle seuralle se on elinehto.

Viime kaudella niin moni pelaaja otti Kerhossa askeleita eteenpäin, että tämän kauden parhaat pelaajahankinnat saattoivat lopulta olla niitä, joita ei tarvinnut tehdä.

Saarinen jatkaa. Päivärinta jatkaa. Kukkonen jatkaa. Hakulinen jatkaa. Jokirinne, Korhonen, Kainulainen, Kopiloff, Alitalo, Andžans, Pyke… Monella on takanaan uransa toistaiseksi paras kausi.

Siinä missä joka kesä ei tarvitse rakentaa uutta joukkuetta, voidaan rakentaa parempi versio edellisestä.

Ja parhaimmillaan käy niin, ettei HPK:lla olisi enää edes varaa hankkia omaa joukkuettaan.

Siinä saattaa olla tämän Kerhon kiinnostavin paradoksi.

HPK lähti kauteen tiettävästi koko Liigan toiseksi pienimmällä pelaajabudjetilla. Rahaa on siis käytettävissä vähemmän kuin lähes kaikilla kilpailijoilla. Silti tämän päivän markkinoilta HPK:n olisi vaikea rakentaa samalla 2,2 miljoonan potilla sitä joukkuetta, joka sillä nyt on.

Eikä siinä ole mitään taikatemppua.

Se on seurausta siitä, että Saarinen ei tullut maajoukkueen portteja kolkuttelevana molarina vaan on seuran junioriputken oma tuote. Päivärinta ei tullut Hämeenlinnaan maailmanmestarina. Kukkonen ei tullut NHL-seurojen kiinnostuksen kohteena. Joku on nähnyt heissä jotakin, joku on hankkinut heidät ja ennen kaikkea joku on auttanut heitä kehittymään.

Kun samaan aikaan Hakulisen, Jokirinteen ja Korhosen kaltaisia pelaajia jatkaa, puhutaan jo jostain muusta kuin yhden onnistuneen kesän sattumasta.

Puhutaan pitkäjänteisestä työstä.

Rikkaalla seuralla on varaa ostaa hyvä jääkiekkojoukkue. Köyhemmän on pakko rakentaa sellainen.

HPK näyttää viime vuosina oppineen siinä aika hyväksi.