Arkistosta: Mika Lartama oli räväkkä pelimies, joka eli villeinä vuosina täysillä – ja maksoi siitä hinnan

Kerhoradion haastattelussa HPK:n entinen hyökkääjä Mika Lartama pysähtyy tammikuussa 2020 uransa ja elämänsä äärelle tavalla, jossa kepeys ja paino vuorottelevat. Hän on 56-vuotias, pian 57, ja katsoo taaksepäin pitkään uraan, joka ulottui ajalle, jolloin jääkiekko oli aivan toisenlaista kuin nykyään.

– Netistä kun katsoo, niin siellä on tilastot ihan väärin. Mä olin 12 kautta HPKn edustuksessa, hän toteaa naurahtaen.

Lartaman pelaajaura HPK:ssa venyi vuosien ja eri sarjatasojen yli. Hän kuvaa itseään sanalla, joka jää helposti mieleen: räväkkä. Se tarkoitti asennetta, fyysisyyttä ja tapaa olla jäällä, mutta myös kykyä pelata.

– Jos joku teki koiruuksia, niin se piti jollain lailla siihen vastata, hän sanoo. Samalla hän muistuttaa, ettei ollut vain roolipelaaja: taitoa, pelisilmää ja maalintekovoimaa löytyi, ja nuorisomaajoukkueetkin tulivat tutuiksi.

Jälkikäteen hän pohtii, mihin ura olisi voinut yltää, jos kaikki olisi mennyt toisin.

– Jos olisin ottanut enemmän tosissaan, en tiedä mihin asti olisi päässyt.

”Se oli ihan parasta aikaa”

Lartaman uran alku sijoittuu aikaan, jolloin suomalainen jääkiekko oli kaukana nykyisestä ammattilaisuudesta. Pelaajat kävivät töissä ja opiskelivat samaan aikaan, kun harjoittelivat ja pelasivat.

– Tehtiin töitä, käytiin koulua ja pelattiin. Mutta se oli ihan parasta aikaa, hän kuvaa.

Jääkiekko oli elämäntapa, mutta ei vielä täysipäiväinen ammatti. Se loi omanlaisen kulttuurin, jossa sitoutuminen lajiin oli vahvaa, mutta arki rakentui monesta palasta.

Villit vuodet ja syöksykierre

Peliuran loppuvaiheessa ja sen jälkeen Lartama siirtyi ravintola-alalle. Hän kertoo omistaneensa parhaimmillaan useita ravintoloita yhtä aikaa ja eläneensä vuosia, jotka olivat täynnä vauhtia ja yöelämää.

– Ne oli hienoja aikoja, mutta en mä niitä kaipaa, hän sanoo suoraan.

Ravintolamaailma vei mukanaan toisenlaiseen rytmiin kuin jääkiekko. Työ muuttui viihteeksi ja elämä täyttyi ilta- ja yöpainotteisesta arjesta. Samalla perhe-elämä jäi taka-alalle.

– Se meni enemmän viihteen puolelle. Yökukkumista jatkuvasti. Pois perheeltä. En mä sitä silloin tajunnut, hän kuvaa nuoren isän vuosiaan.

Jälkikäteen sävy on selkeä: kokemus oli osa elämää, mutta jotain, mitä hän ei haluaisi enää elää uudelleen.

Paita katossa ja sen varjo

HPK jäädytti Lartaman pelinumeron 24 vuonna 1994, mutta myöhemmin se poistettiin käytöstä seuran päätöksellä. Tapaus on jäänyt elämään seuran ja fanien keskusteluissa.

– Sellainenhan ei varmaan kävisi enää tänä päivänä, Lartama pohtii.

Hän viittaa samalla aikaan, jolloin urheilijoiden henkilökohtaisiin ongelmiin ei puututtu samalla tavalla kuin nykyään. Lartama puhuu avoimesti elämänhallinnan vaikeuksista ja siitä, että apua olisi tarvittu enemmän.

– Mä olisin tarvinnut hoitoa… mutta en mä saanut silloin mistään tukea. Enkä mä osannut sitä pyytääkään.

Pelinumeron ympärillä käyty keskustelu on hänen mukaansa edelleen avoin, mutta hän ei halua vaatia mitään.

– Se ois hienoa, mutta en mä viitsi sanoa siihen mitään.

Elämän käänne ja uusi alku

Tammikuussa 2020 Lartama kertoo elämästään vaiheessa, jossa moni asia on vihdoin rauhoittunut. Pitkä velkasaneeraus on päättymässä ja luottotiedot palautumassa. Taakse jää vuosien epävarmuus ja taloudellinen taakka.

– Ei mua välttämättä enää olisi… mutta joku järki tuli päähän, hän sanoo suoraan.

Samalla elämä on saanut uuden suunnan. Kotona on uusi perhe, pieni lapsi ja arki, joka on täysin erilaista kuin aiempina vuosikymmeninä. Elämä ei ole enää jatkuvaa vauhtia, vaan rakentuu rauhallisemmista palasista.

– Nyt en mä voi elämältä paljon enempää vaatia, hän tiivistää.

Tarina jatkuu

Urheilun ja ravintolaelämän rinnalla Lartama on löytänyt kirjoittamisen. Hän on ollut mukana kahdessa kirjaprojektissa ja puhuu omasta elämäkerrastaan kuin pitkään kypsyneestä ajatuksesta.

– Jos joku vaan kustantaisi, mä tekisin omaelämäkerran romaanimuodossa, hän kertoo.

Ajatus ei ole uusi. Hän on kirjoittanut tarinaansa jo vuosia, ja osa siitä on edelleen pöytälaatikossa.

– Se on mulla edelleen olemassa.

Tammikuussa 2020 Mika Lartaman tarina ei ole vielä sulkeutunut, vaan tulevaisuus alkaa saada selkeämmän muodon. ”Laru” katsoo taakseen ilman kaunistelua, mutta ei myöskään katumuksen kautta.

– En mä kaipaa sitä kaikkea, hän sanoo lopuksi. – Mutta en mä sitä myöskään pois vaihtaisi.